Nykyajan korkeasti koulutetut eivät tunne edes nykyisen presidenttimme taustoja, niin kuinka niistä tietäisi joku sukupuolineutraali kansakoulutaustainen äänestäjäkään..?
Vallan kummallista on tämä elämä. Muistan joskus 50 -luvun alulta ajatuksen että minusta tulisi pappi. Nykyisin toivon silloin tällöin että päähäni kasvaisi sarvet.
Macronista ei näytä oikein kukaan Euroopan yhteisössä enää tykkäävän, ei edes oma muija jolla epäillään kasvavan mulkku. "Luihu Mac" on ruvennut esiintymään kuin Eddie Constantine 50-luvun kovanaama filmeissä.
Tässä Ranskan tuleva presidentti Le Pen iskee Macronin kannattajia suoraan suoneen.
'Either you support Macron or you are accused of supporting Putin' - Marine Le Pen on blackmail by French authorities
'You all dress in white and talk about goodness, denying any opposition. Millions of French people who represent it find themselves in the camp of evil. The choice you want to impose is either we support Macron, or we are accused of supporting Putin. That's bullshit'
Tämä nyt tuskin ketään kiinnostaa. Ei juuri minuakaan mutta ei viitsi roskiinkaan heittää, Väyrynenhän siellä jo on.
Mikko Kärnä, värikäs leimahdus tuli ja meni. Nykyisin jonkun tunturikylän pormestari.
Paavo Väyrynen, miljonääri. Tarkalleen en tiedä mitä tekee, luultavasti valmistautuu jo seuraaviin presidentin vaaleihin.
Mitä näkyy kaleidoskoopin läpi suomalaisin silmin?
– Kaikkien demokraattisesti valittujen valtionpäämiesten kanssa tulee tulla toimeen ja tehdä yhteistyötä, mutta tietenkin myös presidentin henkilöllä on valtavasti väliä etenkin globalistien mielestä. On paljon eroa esimerkiksi sillä, onko presidentti kiinnostunut Euroopasta ja Suomesta vai ei.
On viisasta varautua myös Yhdysvaltojen mahdolliseen Nato saneeraukseen, joka käytännössä tekisi tyhjäksi presidentti Bidenin mielenhäiriössä tekemät lupaukset ja Amerikan etujen mukaiset sopimukset Eurooppalaisten valtioiden kanssa.
Kaikenlaista viritystä sitä on ollut. Tämäkin pikapuolue "Sininen Tulevaisuus" paljasti lopullisesti Timo Soinin menttaliteetin. Soinin kultapoika Sampo Terhosta en muuta muista kuin rääkyvän äänen, ja että hänessä oli jotain musikaallista vikaa. Taisi jopa säveltää jotain.
Kotipappi Ano Turtiainen jonkun jumalan lähetti. Niitäkin on maailmassa 1300, Anoja vain yksi. "Minut on laitettu puhumaan".
Turtiainen vilauttaa aihetta parilla muullakin videolla, mutta eiköhän tämä rutistus riitä tällä kertaa.
Ano presidenttinä olisi tehnyt sen melko helposti mitä muut eivät halua, nimittäin rauhan.
Ääniaallot kulkevat veden alla pitkän matkan. Satojen metrien päästä kuului natinaa ja kolahduksia, kun neuvostoliittolainen rahtilaiva kävi kuolinkamppailua Suursaaren vesillä.
Vesikko sukelsi pakoon kohti Suomenlahden pohjaa.
Oli heinäkuun 3. päivä 1941. Jatkosotaa oli käyty vajaat kaksi viikkoa, ja suomalainen sukellusvene oli ensi kertaa tuhonnut vihollisaluksen.
Vesikon 20 miestä tuskin tunsivat suurta voitonriemua kuulemistaan rahtilaivan kuolinkolahduksista, sillä mereltä kuului muitakin ääniä: lähestyvää moottorin jyminää. Neuvostolaivaston vartiovene haravoi merta tuhotakseen heidät.
Vesikko oli ehtinyt vasta 25 metrin syvyyteen, kun aluksen ulkopuolelta kuului metallista rapinaa. Vartioveneen vetämä etsintävaijeri oli osunut sukellusveneen runkoon.
Vihollinen oli löytänyt Vesikon.
Saksalaisten suunnittelema Vesikko oli mallikappale U-veneille, joita saksalaiset käyttivät toisessa maailmansodassa.
Saksa alkoi varustaa asevoimiaan 1920-luvulla ja halusi myös uudenaikaisen sukellusvenelaivaston. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen solmittu Versailles’n rauhansopimus kuitenkin kielsi sodan hävinneeltä Saksalta sukellusveneet.
Saksalaisten piti tehdä niiden kehitystyö salaa ulkomailla.
Sukellusveneitä kehittääkseen Saksan laivasto perusti Alankomaihin peiteyhtiön, jonka kautta suunnitelmat ja tilaukset tehtiin. Yhtiö otti yhteyttä Suomeen ja tiedusteli halukkuutta sukellusveneen rakentamiseen.
Suomen hallitus hyväksyi sukellusveneen rakentamisen vuonna 1930, ja rakennuspaikaksi valikoitui Crichton-Vulcanin telakka Turussa.
Lama oli vienyt telakan laivatilaukset 1930-luvun alussa. Sukellusveneen rakentamisesta yhtiö sai kaivatun piristysruiskeen, ja siitähyötyi myös Suomen laivasto.
”Laivasto toivoi 1920-luvulla, että sille hankittaisiin kymmenkunta sukellusvenettä. Eduskunta antoi kuitenkin rahat vain neljään. Sukellusveneprojektissa laivasto näki mahdollisuuden saada vielä yhden aluksen”, Hormio sanoo.
Saksan laivasto omisti aluksen peiteyhtiöidensä kautta, vaikka se virallisesti oli telakan kirjoissa. Suomi sai kuitenkin sukellusveneeseen etuosto-oikeuden.
Uutta sukellusvenettä alettiin rakentaa Turussa vuonna 1930, ja se laskettiin vesille 10. toukokuuta 1933. Tuolloin aluksen nimenä oli vielä telakan antama CV707.
Saksan asevarustelun kannalta CV707 oli merkittävä alus, sillä sen pohjalta rakennettiin Saksan laivaston IIA-luokan rannikkosukellusveneet. CV707 ei ollut saksalaisille pelkästään tekninen mallikappale, vaan he myös harjoittelivat sillä salaa Airiston vesillä vuosina 1933 ja 1934.
Vuonna 1936 Suomen valtio lunasti CV707:n eduskunnan lisäbudjettiin hyväksymillä rahoilla.
Samalla sukellusvene sai uuden nimen: Vesikko.
Talvisodan taisteluihin Vesikko ei kirjaimellisesti ehtinyt. Se yritti osallistua kahteen mutta myöhästyi molemmista.
Joulukuun 1. päivänä 1939 neuvostolaivaston osasto lähestyi taistelulaiva Kirovin johdolla Russarön rannikkolinnaketta. Vesikko sai käskyn lähteä Helsingistä ja hyökätä vihollisaluksia vastaan.
Kun sukellusvene saapui Hangon edustalle, se ei voinut osallistua taisteluun ankaran tykkitulen takia. Vesikon kapteeni päätti vetäytyä sivummalle tarkkailemaan tilannetta.
Siirtymän aikana vihollisalukset kuitenkin vetäytyivät, sillä Russarön rannikkotykit olivat saaneet niihin useita osumia.
Joulukuun 18. päivänä Vesikko kiirehti Suomenlahden pohjukkaan Koivistolle, jossa rannikkolinnoitus otti yhteen kahden Neuvostoliiton taistelulaivan kanssa.
Tätäkin tykistötaistelua Vesikko ehti seuraamaan matkan päästä ennen kuin vihollislaivat vetäytyivät.
Talvisota oli sotana lyhyt mutta Vesikolle vieläkin lyhyempi. Kova pakkanen ja jääpeite estivät sukellusveneiden toiminnan, ja Vesikko vietti alkuvuoden 1940 telakalla Helsingissä.
Taisteluun joutuminen oli miehistölle erityisen piinaava tilanne, mutta ei palvelus sukellusveneessä ollut rauhallisemmissakaan olosuhteissa miellyttävä kokemus. Alukset olivat kylmiä, kosteita ja ahtaita.
Lämmityslaitetta sukellusveneissä ei ollut. Pinta-ajossa käytettiin dieselmoottoreita, joista levisi lämpöä aluksen sisätiloihin. Sukelluksissa alus kulki sähkömoottoreilla, joista lämpöenergiaa ei juuri herunut.
Kun alus sukelsi, kului vain muutama minuutti ennen kuin hengitysilman kosteus alkoi tiivistyä rungon sisäpuolelle. Kondensoitunut vesi tippui katosta miehistön niskaan.
Kehumista ei ollut myöskään merellä nautituissa aterioissa. Miehistön ravinto koostui lähinnä perunoista, porkkanoista, säilykkeistä ja näkkileivästä.
Vesikossa oli sähköliesi, mutta aterioita messipoika ei sillä valmistanut. Liettä käytettiin lähinnä ruoan lämmittämiseen.
Näkkileipää miehistö sai runsaasti, ja se oli säilyvyytensä takia myös haluttua vaihtotavaraa maissa. Leipää vastaan saattoi saada alkoholia tai perunoita, joista oli pulaa etenkin vuonna 1942.
Vessaan menemisessäkin oli Vesikossa omat hankaluutensa. Aluksen peräosassa sijainneeseen käymälään menoa varten piti pyytää esimieheltä lupa.
Sukellusveneen tasapainoa vahdittiin tarkasti, joten esimies lähetti käymälään lähtijän tilalle toisen miehen. Muuten aluksen perä olisi saattanut vajota.
Vessan vetäminen oli tarkkaa ja vaarallista puuhaa.
”Ensin piti avata venttiili, jolla saatiin merestä vettä pönttöön. Sitten jätökset piti pumpata toisen venttiilin läpi mereen. Se taas vaati sukelluksissa paineen takia lihasvoimaa”, Joutsi kertoo.
”Jos venttiilit avasi väärässä järjestyksessä, vesi alkoi tulvia sisään.”
Sukellusveneiden vessoihin asennettiin lopulta paineilmalaitteisto helpottamaan jätösten työntämistä ulos.
Paineilmalaitteistokin oli sen verran monimutkainen, että se kävi kohtalokkaaksi saksalaiselle U-1206:lle keväällä 1945. Sen kapteeni sekosi venttiileissä ja aiheutti aluksensa uppoamisen.
Sukellusveneestä ehti poistua 46 miestä ennen aluksen vajoamista Pohjanmereen. Kolme hukkui.
Jatkosodassa Vesikko pääsi jo tositoimiin. Heinäkuun 3. päivänä 1941 sukellusvene partioi periskooppisyvyydessä Suursaaren vesillä, kun aluksen kapteeni Olavi Aittola havaitsi merellä yksin kulkevan neuvostoaluksen.
Kyseessä oli rahtialus Vyborg, joka oli onnistunut aiemmin samana päivänä välttämään sukellusvene Vetehisen hyökkäyksen.
Aittola antoi hälytyksen, ja miehistö hakeutui taisteluasemiin. Kapteeni laski tähystysperiskoopin ja nosti tähtäämiseen tarkoitetun hyökkäysperiskoopin.
Aittola haki parasta mahdollista asemaa hyökätä. Piinaavaa odotusta kesti 35 minuuttia, kunnes Vyborg oli 700 metrin päässä suoraan Vesikon keulan ja torpedoputkien edessä.
Aittola käski laukaista torpedon.
Aluksen miehistö tunsi nykäyksen ja kuuli suhahduksen torpedon ampaistessa liikkeelle. Laukaus löi miesten korvat hetkeksi lukkoon, sillä laukaisukoneiston paineilmaa purkautui sisätiloihin.
Torpedo osui Vyborgin peräosaan ja räjähti.
Rahtilaivan miehistö ei kuitenkaan tehnyt elettäkään noustakseen pelastusveneisiin. Aittola päätti ampua vielä toisen torpedon, nyt 500 metrin etäisyydeltä.
Torpedo sinkoutui matkaan, mutta harhautui teknisen vian takia heti reitiltään ja nousi pintaan.
Kolmatta torpedoa Vesikko ei enää ehtinyt ampua. Sukellusveneen kuuntelulaitteet havaitsivat, että taistelupaikkaa lähestyi kovaa vauhtia uusi alus.
Sen oli pakko olla vihollinen.
Aittola määräsi Vesikon sukeltamaan 45 metrin syvyyteen, mutta jo 25 metrissä vihollisen etsintävaijeri tavoitti pakenijan.
”Suomalaiset kutsuivat sitä sähkötralliksi. Se oli venäläisten käyttämä etsintävaijeri, jolla naarattiin merta siinä toivossa, että se osuisi sukellusveneeseen”, kertoo Joutsi.
”Vaijerissa oli magneettisuuden muutoksia mittaavia antureita, jotka metalliin osuessaan paljastivat sukellusveneen olinpaikan.”
Vihollisen vartiovene oli paikantanut Vesikon. Se aloitti hyökkäyksen ja pudotti sarjan syvyyspommeja.
Vajotessaan kohti pohjaa syvyyspommit pitivät pulputtavaa ääntä.
Sitten ne räjähtivät, ja paineaallot keikuttivat Vesikon runkoa. Ääni oli korviahuumaava.
Yksi sukellusveneveteraani on kuvaillut syvyyspommituksen kohteeksi joutumista näin: kuin istuisi metallisessa tynnyrissä ja joku hakkaisi sitä lekalla.
Vesikkoa kohti pudotettiin 14 syvyyspommia.
Miehistön onneksi lähin pommeista räjähti noin 200 metrin päässä. Jos se olisi osunut lähelle, räjähdyksen paine olisi voinut rikkoa sukellusveneen metallikuoren ja hukuttaa miehistön.
Miehistö kuuli mereltä myös jymähdyksiä, jotka kertoivat Vyborgin uponneen.
Taistelun aikana sukellusvenemiesten oli pakkoa istua hiljaa paikallaan. Kovaääninen puhe, kolahdukset tai askeleet metallilattialla olisivat voineet kantautua vihollisalusten kuuntelulaitteisiin.
Yksi ylimääräinen ääni saattoi merkitä kuolemaa.
Vesikonyläpuolella kierteli moottorien jylystä päätellen jo kolme vihollisalusta, mutta syvyyspommeja ei enää pudonnut. Vihollinen oli kadottanut saaliinsa.
Kun neuvostoalukset käyttivät moottoreitaan, saattoi Vesikkokin ajaa hiljaa parin solmun nopeudella. Moottoriäänien hiljentyessä oli Vesikonkin pysähdyttävä.
Hermoja raastavaa piilosilla oloa kesti kaksi tuntia. Sitten miehistö kuuli neuvostoalusten ajavan pois.
Vesikko nousi pintaan turvallisilla vesillä.
Upotusta oli syytä juhlia. Upseerimessistä löytyi puoli pulloa konjakkia. Se jaettiin tasan 20 miehen kesken.
Vaikka yksikään suomalainen sukellusvene ei uponnut eikä yksikään sukellusvenemies kuollut taistelussa, oli sodalla vaikutuksensa. Palvelu ääriolosuhteissa ja kovassa hermopaineessa kuormittivat mieltä.
Kolme Vetehisessä palvellutta miestä täytyi siirtää toisiin tehtäviin mielenterveysongelmien takia.
Yksi miehistä alkoi kuulla olemattomia ääniä, ja toinen haavoitti itseään pistoolilla. Kolmas ei saapunut ajoissa merelle lähtevään sukellusveneeseen vaan karkasi palveluksesta ja päätti pyöräillä kotiin.
”Kyseessä eivät suinkaan olleet vasta-alkajat vaan vanhat jermut, pitkään palvelleet kantahenkilökuntaan kuuluneet miehet”, Timo Hormio sanoo.
”Kaksi kolmesta tapauksesta tapahtui vasta sodan loppuvaiheessa. Psykologinen kuormitus kävi pikkuhiljaa ylivoimaiseksi, kunnes saavutettiin katkeamispiste.”
Vakavin tapaus sattui Vesikon miehistössä. Keväällä 1942 aluksen konemestari ampui itsensä Suomenlinnassa.
Toisen maailmansodan päätyttyä suomalaisten sukellusveneiden aika oli ohi. Pariisin rauhansopimuksessa sukellusveneet kiellettiin Suomelta Neuvostoliiton vaatimuksesta.
Sukellusveneet lojuivat tämän jälkeen hyödyttöminä Suomenlinnassa, joten niistä haluttiin päästä eroon. Vetehinen, Vesihiisi, Iku-Turso ja Saukko päätyivätkin vuonna 1953 romumetalliksi Belgiaan.
Jäljelle jäi vain Vesikko, joka sijoitettiin Valmetin telakalle Katajanokalle.
Syy Vesikon säästymiseen oli optimismi: Suomen laivasto havitteli yhä sukellusveneitä.
”Silloin oletettiin, että kovat rauhanehdot ja aserajoitukset lievenisivät pian. Ei arvattu, että Suomi purkaisi rajoitukset yksipuolisesti vasta vuonna 1991”, Hormio kertoo.
Vesikko oli viidestä suomalaisveneestä nykyaikaisin. Se säästettiin, koska laivasto kaavaili siitä tulevien sukellusvenemiehistöjen koulutusalusta.
Neuvostoliiton ja Suomen suhteet lämpenivät pikkuhiljaa, ja vuonna 1956 Neuvostoliitto palautti vuokraamansa Porkkalan. Suomen ulkopoliittinen johto ei halunnut vaarantaa parantuneita idänsuhteita, joten rauhansopimuksen ehtojen muuttamista ei otettu esille.
Vesikko jäi lojumaan vuosikausiksi Katajanokalle sään ja ilkivallan armoille.
”Runko ruostui, ja sisältä sahattiin irti jalopuisia osia. Kuparijohdot varastettiin. Vesikon sisällä poltettiin jopa nuotioita”, museon hoitaja Hormio kertoo.
Huonoon kuntoon päässyt Vesikko aiottiin myydä romuraudaksi, mutta sukellusveneissä palvelleet veteraanit onnistuivat vakuuttamaan laivaston siitä, että aluksesta tulisi hieno nähtävyys.
Vesikko luovutettiin lopulta Sotamuseolle entisöitäväksi ja siirrettiin vuonna 1963 viiteen osaan pilkottuna Suomenlinnan Tykistölahdelle.
”Remonttiin kului kymmenen vuotta, koska rahaa entisöintiin ei juuri ollut. Yksi Sotamuseon työntekijä kävi korjaamassa alusta mitä nyt muilta töiltään ehti".
Museona Vesikko avattiin 9. heinäkuuta 1973.
Tämän artikkelin omistaa Helsingin Sanomat. Lyhennetty versio, ja tietenkin hesarissa maksumuurin takana.
Äskettäin oli Helsingin Sanomissa pitkä artikkeli kolestrolista.
Ei puhuttu niinkään mistä moinen saattaisi johtua, -keskityttiin kertomaan ja testaamaan mikä on sitä parasta margariinia kolestroli kehityksen hidastamiseen.
Kansanterveydelle tärkeä artikkeli on tietysti maksumuurin takana. Ette häviä mitään jos ette pääse lukemaan juttua, haiskahti mielestäni margariini mainokselta.
https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000010053947.html
Omat kolestroli kokemukset ovat parin vuoden takaa. Tulikin isompi remontti, kaulavaltimot olivat lähes tukossa. Rintakehä auki "moottorisahalla" ja sydämmestä valtimoihin johtavat juitsut vaihtoon. Hyvin meni, leikkaus tehtiin Pietarissa halvalla... 1,3 miljoonaa, siis ei oikeastaan paljon mitään.
Eihän sitä tule ajatelleeksi nälissään mitä sattuu syömään. Meikeläinenkin oli yli 50 vuotta Norjassa reppuhommissa, siihen mahtui vuosikymmeniä parakkielämää. Ilmaisen kanttiiniruokien mässyttäminen jättää kyllä jälkensä johonkin. Sehän on selvä ettei sellaisen ruuan raaka aineet ole niinkään huolella valittuja. No joo, onpahan sekin koettu, toista kertaa ei enää kerkiä kun ikääkin on jo kertynyt vuodesta 1944 lähtien.
